Blogisarja; Liikunta, terveys ja evoluutio, osa 2

(Osa 1 julkaistu perjantaina 19.4.)

Liikunnan puutteen tunnustaminen keskeisenä vaaratekijänä

Liikkumattomuuden ja pitkäaikaissairauksen yhteydestä puhuttaessa ongelma ei ole näytön puuttuminen. Tiedetään vakuuttavasti, että ihmisten keskimääräinen vuorokaudenaikainen fyysinen aktiivisuus on vähentynyt dramaattisesti edeltäneiden 100 vuoden aikana. Vielä vakuuttavammin tiedetään, että riittävä fyysinen aktiivisuus vaikuttaa ihmiselimistön kokonaisvaltaiseen terveyteen moninaisin tavoin. Tästä huolimatta päätöksenteossa ei ole riittävän hyvin ymmärretty kuinka moneen pitkäaikaissairauteen ja niiden hoidosta aiheutuviin kustannuksiin liikkumattomuus on aivan keskeinen syy. Mikään yksittäinen hoitomuoto tai -keino (ehkä jotain poikkeuksellisen laaja-alaisia ja intensiivisiä ruokavaliohoitoja lukuun ottamatta) ei vaikuta samanaikaisesti käytännöllisesti katsoen kaikkien pitkäaikaissairauksien puhkeamisen vaaraan kuin liikunta.

Hyvä esimerkki on insuliiniresistenssi, joka tarkoittaa kohdekudokseen muodostunutta heikentynyttä vastetta insuliiniin. Tällöin insuliinin kohdekudokset eivät kykene normaalisti ottamaan vastaan glukoosia verenkierrosta aterian jälkeen. Insuliinia tarvitaan siis tavanomaista enemmän, jotta glukoosi siirtyisi verestä soluihin. Tiedetään, että lihavuus ja liian vähäinen liikunta ovat keskeisessä roolissa insuliiniresistenssin kehittymisessä, vaikka perimä epäilemättä vaikuttaa häiriön syntynopeuteen ja vaikea-asteisuuteen. Insuliiniresistenssin tehokkaimmat hoitomuodot ovat siis riittävä liikunta ja laihtuminen, ja tehokkain tapa hoitaa insuliiniresistenssiä on estää sen kehittyminen ylipäätään riittävän liikunnan ja ylipainon välttämisen keinoin. Aivan liiaksi huomaamatta jäänyt biologinen lainalaisuus on, että edeltäneiden 10 000 vuoden aikana muotoutunut ihmisen geeniperimä vaatii normaalisti toimiakseen, eli tuottaakseen geneettisen ohjeen mukaan terveyden säilymisen ja elimistön tarkoituksenmukaisen toiminnan kannalta oikeanlaisia geenituotteita, säännöllisesti toistuen riittävän määrän fyysistä aktiivisuutta.

”Hiljainen epidemia”

Jo n. 30 vuotta sitten Yhdysvalloissa havaittiin, että liian vähäinen liikunta oli yhteydessä joka kolmanteen sepelvaltimotaudista, paksusuolen syövästä tai aikuistyypin diabeteksesta aiheutuvaan ennenaikaiseen kuolemaan. Toisin sanoen, mikäli kaikki em. sairauksista kärsivät potilaat olisivat hypoteettisesti olleet fyysisesti riittävän aktiivisia, em. sairauksista aiheutuvien ennenaikaisten kuolemien määrä olisi ollut vain kaksi kolmasosaa todellisuudessa havaituista. Jo n. 30 vuotta sitten siihen asti kertynyttä tutkimusnäyttöä koonneessa yhdysvaltalaisessa arviossa todettiin liian vähäisen liikunnan olevan yhteydessä joka neljänteen ehkäistävissä olevaan ennenaikaiseen kuolemaan vuosittain.

Riittämättömästä fyysisestä aktiivisuudesta aiheutuvia pitkäaikaissairauksia voidaan perustellusti kutsua ”hiljaiseksi epidemiaksi”, koska verrattuna moniin muihin ehkäistävissä oleviin pitkäaikaissairauksien vaaratekijöihin liikkumattomuus on saanut vähemmän huomiota julkisuudessa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Liikkumattomuuden vähentämiseen tähtäävät toimet ansaitsisivat yhtä paljon huomiota nimenomaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kuin muiden vaaratekijöiden, kuten esim. tupakoinnin tai alkoholinkulutuksen vähentämiseen liittyvät toimet. Tietenkään lainsäädännöllisin keinoin ei voida pakottaa jokaista kansalaista liikkumaan terveytensä kannalta riittävästi. Mutta lainsäädännöllisin keinoin voidaan luoda edellytyksiä ja erilaisia kannustimia sille, että mahdollisimman moni liikkuisi terveytensä kannalta riittävästi lapsuudesta vanhuusikään saakka. Tähän saakka terveyden kannalta riittävään fyysiseen aktiivisuuteen pyrkiminen ei yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ole saanut sitä asemaa, mikä sille suhteutettuna näyttöön perustuvaan rooliinsa terveyden edistäjänä ja ylläpitäjänä kuuluisi.

Artikkelin viimeinen osa julkaistaan maanantaina 29.4.